Joutsan seudulla on vuosisatojen ajan eletty
omavaraistaloudessa. Kaikki elämässä tarvittavat
tuotteet pyrittiin tuolloin valmistamaan itse. Viljelyn ohella
talonpojat saivat lisätuloja tervan ja hiilen poltosta.
Hiiltä alueella tarvittiin raudan jalostukseen. Alueella
ei ollut kaivoksia, mutta rautaa saatiin järvimalmista.
Myös Joutsan Joutopäivillä on valmistettu rautaa
järvimalmista. Vuonna 1994 Joutopäivien työnäytöksissä
poltettiin rautaa kahteen kertaan. Tätä varten talomuseolle
rakennettiin rautahytti. Raudanpolttoa johtanut perinnemestari
Pentti Manninen piti polton suurimpana ongelmana puhallusilman
säätöä. Hän kuitenkin uskoi, että
museomäen rautahyttiä tultaisiin käyttämään
vielä myöhemminkin. Joutsassa raudanpolttoon ei valitettavasti
voitu käyttää oman miilun hiiliä, sillä
hiilimiilua poltettiin Joutsassa vasta muutamaa vuotta myöhemmin.
 |
| Vuosisadan vaihteessa otetussa kuvassa raudan nostajia Viherillä. |
Hiilen poltto tapahtui hiilimiilussa. Miilun
polttaminen ja ladonta oli tarkkaa työtä, sillä
niistä riippui miilusta saatavan hiilen määrä.
Hiilen poltto vaati paljon tilaa ja puuta, sillä miilunpolttajien
kertomusten mukaan miilun keskimääräinen ympärysmitta
oli 16 syltä eli 28,5 metriä. Miiluun ladottavat halot
olivat jopa 5 kyynärän eli noin 3 metrin mittaisia.
Puun laatu määräytyi hiilen käyttötarkoituksen
perusteella. Valmiiksi ladottu miilu peitettiin havuilla, jonka
jälkeen miilu mullattiin mullalla tai turpeella. Miilun
sivuille ja päälle jätettiin aukot, joilla säädeltiin
miilun palamista. Miilun sytyttyä päällysaukko
tukittiin turpeella.
Paikaksi miilulle valittiin hyvä korpi, johon suuri miilu
rakennettiin. Näin raaka-aine oli lähellä, eikä
miilusta vapautuva savu ollut haitaksi asutukselle. Miilun lähellä
oli hyvä olla vettä sammuttamiseen ja turvetta miilun
peittämiseen. Miilua oli vahdittava ympärivuorokautisesti,
että palaminen pysyi sopivana. Tuli ei saanut päästä
polttamaan miilua ilmiliekkeihin, mutta sen oli kuitenkin pysyttävä
koko ajan kytevänä. Riittävästi palanut miilu
tukahdutettiin lopuksi turpeella, jonka jälkeen sen annettiin
jäähtyä muutaman päivän ajan. Jäähdytys
esti miilua syttymästä avattaessa liekkeihin ja samalla
helpotti hiilien käsittelyä. Täysin jäähtynyt
hauta avattiin ja hiilet lapioitiin tilapäisiin suojiin.
Hiilet saatettiin ajaa myös suoraan rautaruukille. Pohjan
tyhjennyttyä alettiin latomaan uutta miilua. Samaa miilunpohjaa
käytettiin vuosikausia.
Koska miilun poltto kesti noin kolme viikkoa rakennettiin miilun
lähettyville miilusaunoja, joissa miilunpolttajat saivat
levätä vahtivuorojensa välissä. Miilusauna
oli usein maapohjainen ja se rakennettiin jo ennen varsinaisen
miilun rakentamista.
Hiilenpoltto loi myös omat ammattilaisensa, jotka elivät
hiilen valmistuksella ja asuivat miilusaunoissa. Miilunpoltto
ajoittui talveen, jolloin maatilojen työt antoivat tilaa
hiilen valmistukselle. Myös puun kuljetus helpottui lumisessa
metsässä.
Vanhan hiilimiilun pohja on havaittavissa maastossa joko pyyntikuopan kaltaisena syvänteenä tai puolisen metriä korkeana hiekasta tehtynä kumpareena. Miilun pohjan halkaisija on muutaman metrin suuruinen. Miilun jäänteet erottaa esimerkiksi pyyntikuopasta pintaturpeen alta löytyvästä hiilestä ja noesta. Miilunpohjan ympärillä on joskus havaittavissa katkonainen oja, jolla on säädelty miilun ilmanottoa.
Joutsan Joutopäivillä poltettiin hiilimiilua perinnenäytöksessä vuonna 1997. Miilua polttamaan oli kutsuttu miilumestari Juhani Hallapuro Vimpelistä. Jokavuotisen tavan mukaan Hallapuro nimitettiin perinnemestariksi. Miilumestarin rakennelmasta saatiin 10000 litraa soivia ja silkkisiä ns kultamitalihiiliä. Samalla pidettiin myös miilukurssi, jolla opeteltiin vanhaa hiiliperinnettä.