LEHMITULET, KARJANKUTSUHUUDOT, ILTALYPSY, SEPAROINTI, KIRNUAMINEN, LEIPÄJUUSTON VALMISTUS

Lehmitulet sytytettiin kesäiltaisin, kun karja kutsuttiin kotitanhualle lypsettäväksi. Lehmät ajettiin aidattuun tarhaan, johon sytytettiin hyttysten karkottamiseksi savuava tuli.

Joutopäivillä lehmitulet, "lehmisavut", ovat syttyneet kahdesti, vuoden 1976 sahtijuhlan yhteydessä ja vuoden 1983 Perinnepuhde -tapahtumassa. Molemmissa perinnenäytöksissä lehmisavuihin liittyi myös iltalypsynäytös. Lehmien hoito on kuulunut naisille: Itä-Suomen kaskikulttuurissa lehmä on lampaan ohella ollut keskiajalta periytyvän käsityksen mukaisesti naisten omaisuutta. Merkillepantavaa on, että nykyiset lehmännimet ovat paljolti samoja kuin pari-kolmesataa vuotta sitten. Lehmien kutsuhuudot ovat niinikään vanhaa perua; niitä kuultiin myös Joutopäivillä v. 1983, jolloin Mieskonmäen kylän emännät esittelivät karjankutsuhuutoja. Niitä oli "yhtä paljon kuin kutsujiakin".

Maito lypsettiin iltalypsynäytöksessä vanhan tavan mukaan yksikorvaiseen puukiuluun. Maito on ollut tapana kerätä suurempaan kaatonokalliseen puuastiaan ja puhdistaa siivilällä; alkukantaisimmillaan tuohesta kerätyllä suppilolla, jonka täytteenä oli tuoreita katajan- tai kuusenhavuja. Maitoa tavattiin lypsää kesäaikana kahdesti vuorokaudessa, eikä maitoa käytetty vanhastaan sellaisenaan; lypsylämmintä maitoa annettiin vain pikkulapsille. Muu väki nautti maitonsa pääasiallisesti happamana piimänä tai kirnupiimänä.

Kirnu, kapea ja korkea voin valmistukseen käytetty puuastia on ollut maassamme käytössä jo keskiajalla. Voin kirnuamiseen tarvittiin kermaa, joka erotettiin siten, että maito hapatettiin matalissa puuastioissa, kehloissa. hapatetun maidon pintaan noussut kerma kuorittiin puulusikalla kirnuun. Kirnun mäntää liikuteltiin rytmikkäästi, jotta kerma lähti vellomaan, ja kun se oli muuttunut voikokkareiksi, ne siirrettiin kiulun pestäväksi pariin-kolmeen kertaan ja suolattavaksi.

Myöhemmin käyttöön tulivat separaattorit, jonka kampea pyörittämällä kerma saatiin erotettua maidosta vähemmällä vaivalla kuin pystykirnua käyttämällä. Separointia nähtiin Joutopäivillä vuonna 1983, kuten myös kirnuamista ja voin suolausta. Leipäjuustoa maisteltiin niinikään v. 1983 sekä 1992 Veijo Virtasen johdolla.

Maidosta valmistettu juustomassa taputeltiin ison leivän muotoiseksi juustolaudalle ja suolattiin. Juustolauta laitettiin vinoasentoon takkatulen loisteeseen. Juustoa käänneltiin tarpeen mukaan, kypsyttyään se oli väriltään ruskean täplikäs.

NUOTANVETO, VERKONPAULOTUS, RYSÄ

Nuotta on "suoran seinän tapainen verkkopyydys, jonka perukkaan kalat saarretaan". Nuottalajeja on kymmenittäin, ja ne eroavat toisistaan siinä, millaisissa vesissä ja mihin vuodenaikaan niitä käytetään. Nuotan lähtökohtana voidaan pitää lehdesnuottaa, jolla saarrettiin saalista kalaparvesta. Suomalaiset nuotat ovat olleet havaspyydyksiä, jotka on kudottu hamppulangasta.

Nuotan perusosat ovat verkkoseinämä, verkko eli havas, joka on varustettu ylä- ja alareunastaan paulalla, erikseen kohoilla ja painoilla eli kiveksillä sekä vetoköysillä. Nuotta on tavallisesti jamottu kokoon useista verkoista, joista ensimmäistä havasverkkoa sanotaan koirioverkoksi, sivuja reisiksi. Nuotta päättyy muodoltaan pussimaiseen poveen. Kohoja, jotka valmistettiin puusta, kaarnasta, korkista tai tuohesta ja joiden materiaali vaihteli paikkakunnittain, pidettiin sekä nuotan reisissä että köysissä. Painot olivat joko muodoltaan sopivia alapaulaan sidottuja luonnonkiviä tai erilaisia tuohesta käärittyjä kiveksiä.

Nuottaa vedettiin miesvoimin tavallisesti pitkin pohjaa ulapalta rantaan päin. Ensimmäisen kerran Joutopäivillä nuottaa vedettiin vuonna 1972 Ollinsalmessa. Tämä nuotanveto oli ensimmäinen varsinainen työnäytös Joutopäivien historiassa, ja se aloitti jokakesäisten pääasiassa paikkakuntalaisvoimin toteutettujen työnäytösten sarjan.

Verkonpaulotusta päästiin seuraamaan Puhdetyöpirtissä lukiolla v. 1979. Kalanpyydysten valmistaminen ja huolto on kuulunut miehille. Paulat on valmistettu vettähylkivästä materiaalista; männynjuurista, tuohesta, pajunkuoresta, jouhista tai sianvillasta.

Rysä on mertaa muistuttava pyydys, jossa on kaarien varaan pingotetut seinämät ja yksi tai useampi nielu. Rysä on mannermainen pyyntiväline, joka jo 1500-luvulla oli laajalti käytössä Suomessa. Joutopäivillä nähtiin rysän valmistusta Puhdetyöpirtissä vuonna 1977, rysän valmistusta esitteli Lauri Pylväläinen Joutsan Mieskonmäestä.

RUKIINPUINTI

Rukiit puitiin riihessä, jonne ne kannettiin lyhteinä pellolta. Lyhteet ahdettiin riihen parsille alkaen peräseinältä ja edeten neljän viiden parren leveydeltä kohti oviaukkoa. Ahtaaja istui kahareisin parsilla ja otti lyhdeparin kerrallaan lattialla seisovalta antelijalta.

Ahtamisen jälkeen riihtä lämmitettiin koivu- ja haapahaloilla, joiden avulla jauhoista uskottiin tulevan valkeita. Riihenlämmitys oli taitolaji, joka vaati huolellisuutta ja kokeneisuutta. Riihen lämpö ei saanut nousta liian korkeaksi, etteivät jyvät olisi riihtyneet itämättömiksi liiassa kuumuudessa. Riihen lämmitys kuului yleensä talon iäkkäämmille miehille, vaarille tai perhepiirin naimattomalle setämiehelle. Siellä, missä peltoviljely on nuorempaa, kuten Savossa, Karjalassa ja Pohjois-Suomessa, riihitys on lämmittämisestä alkaen ollut naisten työtä.

Jos elot olivat syysauringossa kuivahtaneita, niiden lämmittäminen kesti iltapäivästä seuraavaan aamuun. Puinti aloitettiin aamuvarhaisella, neljältä tai viimeistään viideltä. Puinaväkeä tarvittiin keskimäärin seitsemän henkeä.

Jyvien irrottaminen riihikuivista lyhteistä tapahtui kahdessa vaiheessa. Aluksi lyhde otettiin kainaloon ja iskettiin muutaman kerran sen latvapuolta riihenseinään. Seuraava vaihe, varstoilla puinti tapahtui Itä-Suomessa riihessä, Länsi-Suomessa erillisessä ilmavassa puintihuoneessa eli luuvassa. Seinään lyödyt ruislyhteet nostettiin pienen luukun kautta luuvaan, missä ne tapettiin varstoilla. Tappajat, tavallisesti neljä henkilöä, löivät lattialla olevia lyhteitä pareittain tahdissa. Välillä lyhteitä käännettiin, ja toisen tappokierroksen jälkeen ne pudisteltiin. Avustaja sitoi lopuksi oljet isoiksi kuvoiksi ja siirsi ne olkilatoon.
Luuvan lattialle jääneestä kasasta haravoitiin tähkäpäät ja oljenkappaleet omiksi kasoikseen, jyvät omakseen. Suurimmat roskat eroteltiin, jonka jälkeen viskaaja alkoi erotella jyviä. Jyvät heitettiin viskaimella, lyhytvartisella puulapiolla nykäyksittäin kohti nurkkaa. Raskaimmat eli parhaat jyvät lensivät kauimmaksi viskaajasta. Lähimmäksi viskaajaa jäävät jyvät olivat siis huonolaatuisimpia. Kun jyvät oli lajiteltu viskaamalla, ne hypiteltiin vinoseinäisessä pohtimessa, jota pideltiin korvista kaksin käsin; tämä työvaihe puhdisti siemenet akanoista ja muista pienemmistä epäpuhtauksista.

Varstat olivat joko yhdestä puusta tehtyjä tai kaksiosaisia. Yksipuinen varsta syntyi oksasta ja siihen liittyvästä puun runko-osasta. Tällaista varstaa käytettiin erityisesti ohran puintiin, kaksiosaista yhdistettyä varstaa rukiin puintiin. Kaksiosaisia varstoja on useaa mallia, jotka vaihtelevat alueittain. Joutsassa käytössä on ollut linkkuvarsta, jossa kieli on yhdistetty varteen puutapilla. Linkkuvarsta-alue ulottuu Keski-Suomen ja Etelä-Pohjanmaan järviseudun kautta Keski-Pohjanmaalle ja Kainuuseen.

Joutopäivillä ruista puitiin linkkuvarstoilla vuonna 1983.

TUKKILAISKISAT

Tukkilaiskisat eivät itsessään ole työnäytös, vaan Joutopäivien ohjelmaan vuodesta 1973 kuulunut tapahtuma, jossa kilpaillaan tukkilaislajeissa. Sestominen, puomijuoksu ja rullaus ovat lajeja, joissa uittomiehet kilvoittelivat keskenään tukinuitossa ollessaan.

Vuonna 1972 Joutopäivien ohjelmatoimikunta merkitsi tukkilaiskisat heti ohjelmaan. Järjestelytoimikunta epäili kuitenkin Viherinkoskea suunniteltuna kisapaikkana, ja kilpailu jäi pitämättä.. Seuraavana vuonna kilpailut kuitenkin pidettiin Viherillä, ja siitä lähtien tukkilaiskisoja järjestettiin yhtäjaksoisesti joka kesä vuoteen 1983. Tämän jälkeen tukkilaiskisoja on vietetty noin joka toinen tai kolmas vuosi, vuoteen 2000 mennessä yhteensä 18 kertaa.

Tukinuittoa Joutsansalmessa n. vuonna 1950. Uittomiehet kokoavat tukkilauttaa puoshakojen eli keksien avulla.

Joutopäivillä on kilpailtu perinteisesti tukkijätkien tukkilaistaitolajeissa, joita ovat puomijuoksu, sestominen ja rullaus.
Puomijuoksussa kilpailijan on tarkoitus juosta n. 60-70 metriä pitkän vedessä kelluvan puomin päästä päähän. Tukena tukkilaisella on keksi eli puoshaka. Parhaat juoksijat selvittävät puomin minuutissa. Sestomisessa melotaan tukin päällä seisten noin 70 metrin matka. Melana käytetään ns. sestakeppiä, jonka suurin sallittu leveys on 7 cm. Maaliin on tultava tukilla seisten, mutta muuten putoileminen on sallittua. Rullauksessa kilpaillaan mies miestä vastaan. Tukkilaiset seisovat tukilla vastakkain ja yrittävät saada vastustajan putoamaan tukkia rullaamalla.

Puomijuoksua Joutopäivien tukkilaiskisoissa.

Joutsassa tukkeja on uitettu 1800-1900 lukujen vaihteesta 1950-luvun loppupuolelle, jolloin siirryttiin autokuljetuksiin. Joutsassa ei ollut varsinaista puunjalostusteollisuutta, joten puu piti kuljettaa muualle jalostettavaksi. Luontevinta puut oli kuljettaa vesireittejä pitkin; uittaminen oli sekä tehokas että edullinen tapa kuljettaa puutavaraa.

Puut kuljetettiin järvenselillä puomin ympäröiminä avolauttoina; puomit oli yhdistetty toisiinsa närelenkeillä. Kapeikoissa lautat hajotettiin ja tukit uitettiin irrallaan. Uittoa tehtiin sään mukaan, myrskyllä sitä ei voitu tehdä. Koskipaikoissa tehtiin "otvitus", kaiteet vahvoista puista ohjaamaan tukkeja, jotta ne eivät juuttuisi kiinni ja aiheuttaisi ruuhkaa. Tukkeja ohjattiin puoshaoilla eli kekseillä, pitkiin puuvarsiin kiinnitetyillä rautakoukuilla.

Pienillä järvillä tukkilauttoja kuljetettiin keluveneillä, tappikelalla varustetuilla soutuveneillä. Järvenselällä tukkilauttaa kuljetti hevoskiertoponttuu. Myöhemmin hinaajat tulivat helpottamaan tukkilauttojen kuljetusta.

HEVOSKIERTOPONTTUU

Hevoskiertoponttuuta on käytetty tukkilauttojen hinaamiseen järvenselällä. Joutsassa tukkilautat kuljetettiin Suonteen yli Virtasalmen suulle vorokkiponttuulla; ponttuun, lautan, keskellä oli pystysuoran akselin varassa pyörivä ns. vorokki. vorokin ympäri kiertyi varppi eli vaijeri, joka oli aluksi köyttä, myöhemmin sinkki- tai teräsvaijeria. Vorokkia kiersi hevonen, joskus kaksikin, toisinaan vorokkia pyöritettiin miesvoimin. Varpin päässä oli raskas ankkuri, joka vietiin soutamalla siihen suuntaan, johon lauttaa oltiin kuljettamassa. Ankkuri kiinnitettiin rantaan, ja lautta vedettiin, varpattiin, ankkurin luo. Tämän jälkeen ankkuria taas siirrettiin jonkin matkaa ja lautta varpattiin. Tällä tavoin tukkilauttoja kuljetettiin suuremmilla selillä. Matka taittui hitaasti ja työläästi; hevosponttuu sai hinattua lauttaa kilometrin tunnissa. Kosken niskaa tai voimakkaasti virtaavaa jokea lähestyttäessä niin lautta kuin ponttuukin piti purkaa ja koota taas seuraavalla järvenselällä uudelleen; tästä raskaasta ja vaivalloisesta työstä oli tukkilaisromantiikka kaukana.

Hevoskiertoponttuu Joutsan Hietasalmella v. 1980. Ponttuu vetää tukkilauttaa, jonka vieressä etualalla keluvene.